René Clairin Les deux timides pianosäestyksellä
René Clairin, "Pariisin katujen runoilijan", viimeinen mykkäelokuva Les deux timides (”Kaksi kainoa”, 1928) on raikas, hersyvä ja vauhdikas ajan- ja tapojen kuvaus. Sitäkään ei ole ennen nähty Suomessa, maailmalla se on ansaitusti uudestaan löydetty. Kaino kosija, roistomainen sulhaskandidaatti, erittäin kaino appiukko ja kahden tavoittelema itsepäinen morsianehdokas pyörivät vauhdilla viehkeään lopputulokseen. Les deux timides pe 3.2. klo 19.15. Pianosäestys Joonas Raninen.
Ranskalaisista ranskalaisin ja pariisilaisista pariisilaisin René Clair (alkujaan Chomette) syntyi 1898 Pariisin yötäpäivää sykkivässä sydämessä, legendaaristen Hallien alueella. Hän haaveili alun perin kirjailijanurasta, toimi aluksi lehtimiehenä ja kriitikkona, aloitteli näyttelijänäkin, mutta elokuvaohjaajana hänet valittiin 1960 Ranskan Akatemiaan ”kuolemattomien” joukkoon.
René Clairin esikoiselokuva Paris qui dort (1923) on surrealistinen vaellus keskikesän Pariisissa, nuoren ohjaajan runollinen katse omaan kotikaupunkiin keskellä 20-luvun hulluja vuosia.
Entr’acte (1924), 1920-luvun avantgarden klassikko, nousi välittömästi kuuluisuuteen ja vain vahvisti Clairin varhaisempaa toteamusta, jonka mukaan ”elokuvan aiheen on oltava ennen kaikkea visuaalinen”.
Elokuvasta Italialainen olkihattu (1927), jossa morsiuspari ja kaikki häävieraat kietoutuvat mukaan hevosen syömän olkihatun etsintään, tuli yksi mykän kauden mestariteoksista. Eugène Labichen näytelmän dialogit siirtyivät kuviksi, joissa on jo melkein musikaalinomainen rytmi.
Clairin viimeinen mykkäelokuva, raikas ja charmikas Les deux timides (1928) perustuu samoin Labichen näytelmään, ja se on vuosien myötä löydetty uudelleen.
René Clair kammosi aluksi äänielokuvaa, mutta Pariisin kattojen alla (1930) löi välittömästi laudalta siihenastiset ranskalaiset äänielokuvakokeilut, siitä tuli jättimenestys kaikkialla maailmassa ja ohjaajan kansainvälisen uran alku. Suomalainen aikalaiskirjoittaja nimesi sen jopa ”neron leimuavaksi kuvarunoksi”. Lavastaja Lazare Meerson oli jälleen mukana luomassa myyttistä Pariisia.
Miljoona (1931) on huikea musiikkikomedia kadonneesta arpalipusta, ja siinä ääni ja kuva toimivat vieläkin täydellisemmin yhteen. Menestys oli taattu, ja Clair nostettiin kansainvälisessä lehdistössä Chaplinin tasolle.
Esimerkiksi Nyrki Tapiovaaran ihailema Meidän on vapaus (1931) on ensimmäinen Clairin elokuva, jossa hän kuvaa aikansa maailmaa kriittisin silmin. Satiiri koneista ja tehdasmaailmasta puri niin Ranskassa kuin lamavuosien Englannissa ja Yhdysvalloissa.
Pariisi tanssii (1932) puolestaan herättää henkiin Ranskan kansallispäivän vieton ja sai osaltaan Marcel Carnén nimeämään Clairin Pariisin katujen runoilijaksi. Maurice Jaubertin musiikki antaa oman värinsä tähän hellävireiseen Pariisin pieneläjien tarinaan.
Vaikeneminen on kultaa (1947), pääosassaan Maurice Chevalier, oli
ensimmäinen elokuva, jonka Clair teki pitkän ulkomaankautensa päätteeksi Ranskassa. Se vie jälleen Clairin maailman ytimeen ja hänelle rakkaaseen 1900-luvun alun Pariisiin. Sukulaisuus Molièren näytelmään Naisten koulu on ilmeinen.
Yön kaunottarien (1952) sankarina on nukkavieru mutta kuvankomea
musiikinopettaja ja säveltäjä (Gérard Philipe), joka pakenee apeaa arkeaan unelmiin muista aikakausista ja niiden kaunottarista (esim. Clairin maailmassa yllättävän aistillinen Gina Lollobrigida). Elokuva yhdistää kaikki Clairin teemat ja ohjaaja itse toteaa: ”Pyrimme vain huvittamaan katsojia tällä mielikuvitusseikkailulla joka on yhtä hyödytön kuin satakieli tai kukkanen…”
Clairin ensimmäinen värielokuva Älä leiki rakkaudella (1955) sijoittuu
ensimmäisen maailmansodan aattoon. Leikitellen alkavan ja traagiseksi kääntyvän tarinan päähenkilöinä ovat Gérard Philipe ja Michèle Morgan.
Orionin tämänkertaisen sarjan päättää Haaveiden kuja (1957), joka ystävyyden ja rakkauden tutkielmana on koskettavinta Clairia ja muistettava jo pelkästään Georges Brassensin musiikin vuoksi.
Satu Laaksonen