Nuorten sävellahja
Perusteokset ja kovimmat harvinaisuudet kohtaavat 1970- ja 1980-luvun populaarimusiikkielokuvien valikoimassa. Mahtuvatko stadionin kokoiset egot Orionin kankaalle?
Hurjastelijaohjaaja Ken Russellin (1927–2011) Tommy (1975) muovasi The Whon massiivisen rock-oopperan ylettömäksi pop-taideteokseksi. Nimiosan sokeana ja kuuromykkänä flipperimestarina vetää Roger Daltrey. Elton Johnin ja Tina Turnerin musiikkinumerot ovat kohonneet klassikoiksi. Muissa rooleissa nähdään Oliver Reed, Ann-Margret, Jack Nicholson ja Keith Moon, jonka suoritus sensuroitiin Suomessa aikoinaan kokonaan pois.
Katastrofaalisesti flopanneessa Beatles-musikaalissa Kersantti Pippuri (Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, 1978) kuullaan George Martinin sovittamia uustulkintoja tutuista kappaleista 1970-luvun supertähtien esittäminä. Lapsenomaisen viehättävässä camp-helmessä Peter Frampton ja The Bee Gees seikkailevat kadonneiden soitinten perässä. Onnistuneimmista numeroista vastaavat Alice Cooper, Aerosmith, Steve Martin ja Earth, Wind & Fire.
Godspell – päivän sana (1973) on hämmästyttävä nostalgiapaketti folkin ja gospelin ystäville. Matteuksen evankeliumin 1970-luvulle siirtävässä musikaalissa Jeesus (Victor Garber) ja opetuslapset ovat New Yorkin hippejä ja boheemeja. Uuden testamentin ja flower powerin yhdistelmä kuuluu kaikkien aikojen sympaattisimpiin vapahtajaelokuviin.
Helmikuussa uudelleenjulkaistava Pink Floydin The Wall on kaikkien aikojen konseptialbumi, jonka kertomus rocktähden henkisestä murtumisesta sisältää yhteyksiä sekä Roger Watersin että Syd Barrettin elämänvaiheisiin. Alan Parkerin ohjaama Pink Floyd – The Wall (1982) visualisoi Pinkin (Bob Geldof) pahan olon juuria kouluvuosista alkaen. Gerald Scarfen animaatiot kuuluvat tajunnanvirran kohokohtiin.
Led Zeppelin – laulu jää pystyyn (The Song Remains the Same, 1976) johdattaa lahjakkaan ja pahamaineisen superbändin maailmaan. Realismia ja psykedeliaa sekoittava teos täydentää Madison Square Gardenissa kuvattua keikkaa tähtien haastatteluilla ja kotioloilla sekä hurjilla fantasianäyillä.
Rob Reinerin Spinal Tap – hei me rokataan! (1984) ottaa haltuun raskaan rockin kliseet hyväntahtoisella ironialla täynnä aitoa genretuntemusta. Brittihevarien kovaonnista Amerikan valloitusta jäsennetään muka-asiallisen haastatteludokumentin keinoilla, jotka ovat vakiintuneet rocksatiirien peruskaavaksi.
Gordon Hesslerin ohjaama KISS – naamiomiesten hyökkäys (KISS Meets the Phantom of the Park, 1978) matkaa parodian tuolle puolen. Supervoimilla varustettu maskiyhtye käy taistoon pahaa keksijää (Anthony Zerbe) vastaan kalifornialaisessa huvipuistossa.
Roger Cormanin tuottamassa teinikomediassa Rock 'n' Roll High School (1979) pikkukaupungin opettajat Mary Woronov ja Paul Bartel ajautuvat hermoromahduksen partaalle, kun oppilaat haluavat vain rokata. Erityisen ihailun kohteena on Ramones, joka saapuu esiintymään paikkakunnalle ja yhtyy koulukapinaan. Corman oli tilannut Disco High -nimisen elokuvan mutta ”ei koulua voi räjäyttää diskomusan tahdissa”, vastasi ohjaaja Allan Arkush.
Julien Templen The Great Rock 'n' Roll Swindle (1980) kertoo Sex Pistolsin tarinan manageri Malcolm McLarenin näkökulmasta. Faktaa ja fiktiota sekoittavassa merkkiteoksessa nähdään kaikkea villeistä animaatiojaksoista tosielämän junaryöstäjä Ronnie Biggsiin. Sid Vicious esittää legendaarisen My Way -tulkintansa.
Urgh! A Music War (1981) on selittelemätön kahden tunnin putki punk- ja new wave -taltiointeja. Devo, The Cramps, Dead Kennedys, Echo & the Bunnymen, Oingo Boingo, Klaus Nomi, Pere Ubu, Joan Jett and the Blackhearts, OMD ja The Police löytyvät esiintyjälistalta, josta ei unohdettuja suuruuksiakaan puutu. Tekijänoikeushankaluudet tekivät koosteesta kysytyn harvinaisuuden.
Jonathan Demmen Stop Making Sense (1984) on kolmen keikan tähtihetkistä koottu valkokangaskonsertti, joka tavoittaa pelkistetysti Talking Headsin svengaavuuden ja absurdin pokerinaamaisuuden. Hittiputken alussa lavalla on vain yksinäinen David Byrne. Vähitellen miehitys laajenee yhdeksän hengen orkesteriksi.
Janne Kuusen dokumentti Laulu (1986) nostaa keskiöön Suomi-rockin maaniset heimopäälliköt Sielun Veljet. Risto Jarva -palkittu citykulttuurin läpileikkaus tarjoaa myös Pirkka-Pekka Peteliuksen irrottelua Ryhmäteatterin revyyssä Zloty Burlesque, joka muistetaan Tabu-sarjan edeltäjänä. “On täällä vielä helvetisti kaunista katseltavaa”, Ismo Alanko toteaa nimibiisissä.
New Yorkin hip hop -virtauksia esittelevä katudraama Beat Street (1984) edisti graffitin, rapin, breakdancen ja uusien dj-tyylien rantautumista 1980-luvun Suomeen. Afrika Bambaataa, Kool Herc, Grandmaster Melle Mel ja monet muut pioneerit vierailevat Bronxin lahjakkaiden slumminuorten selviytymistarinassa.
Princen debyyttielokuvassa Purple Rain (1984) laulajan roolihahmo on Minneapolisin kasvatti The Kid, joka pyrkii tähdeksi köyhistä ja perheväkivallan varjostamista oloista. Rock-rakkaustarinan musiikki palkittiin Oscarilla. “Päällekäyvä, egoistinen, riivattu ja vilpitön purkaus kuvittaa kouraisevasti lauluihin ladatun kiihkon”, Asko Alanen luonnehti.
Michael Jackson panosti musiikkivideoissaan elokuvamaisiin mielikuvitusmaailmoihin. Moonwalker (1988) siirsi MTV-estetiikkaa suurelle kankaalle. Suuruudenhullu kokonaisuus on yhtä eksentrinen kuin edesmennyt popin kuningas. Bad-albumin ja vanhempien hittien ympärille rakennetut episodit yhdistävät omaelämäkertaa, itseironisia kokeiluja ja avaruusseikkailuja.
Lauri Lehtinen ja Antti Suonio