Matti Kassila: Carte blanche
Robert Hamerin Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) oli minulle heti läheinen, kun sen näin. Se kuvasi loistavasti Englannin establishmentia, lämmöllä ja kuitenkin pilkkasi sitä. Asetelma oli niin mahdoton, että siitä tuli parodisen hauska.
Frank Capran Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944) kuuluu samaan mahdottomuuksien sarjaan, siis samat perustelut. Kummassakin loistavat näyttelijäsuoritukset.
Cabaret (1972) on sekä ohjaaja Bob Fossen että Liza Minnellin musikaalinen ilotulitus samalla kun se kuvasi natsismin nousua ja kadonnutta Berliiniä.
Ingmar Bergmanin Viettelysten ilta (1953) kuvaa taiteilijan häpeää ja alennustilaa sirkuslaisten kautta. Bergman kuvasi siinä omaa häpeäänsä, hyödynsi loistavasti oman tunne-elämänsä.
Kirkas taivas (1961) on Grigori Tshuhrain elokuva, jota en ole nähnyt, mutta josta olen paljon kuullut. Tapasin Tshuhrain ennen hänen kuolemaansa Moskovassa ja muistelen, että hän oli lentäjä sodassa.
Vertigo (1958) on Alfred Hitchcockin myöhäisajan mestariteos, salamyhkäisyydessään kiehtova ja alitajunnan tasosta nouseva identiteettiongelman kuvaus.
Kysymys elämästä ja kuolemasta (1946) on Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin kiehtova kuvaus elämän ja kuoleman suhteesta, lentäjästä, joka kuolee ja joka palaa elämään. Sota oli vielä lähellä.
Fanny ja Alexander (1982) on Bergmanin elokuvafresko, jossa lasten kautta kootaan kaikki elämän tärkeät teemat yhteen ja tärkeät näyttelijät, tavallaan sanotaan jäähyväiset elokuvalle.
Auringonlaskun katu (1950) on Billy Wilderin tarina itsepetoksesta, Hollywoodin hulluudesta, johon Wilder sai mukaan mykän elokuvan kuuluisat tekijät Gloria Swansonin, Erich von Stroheimin, Cecil B. DeMillen ja Buster Keatonin.
Matti Kassila