3D:n sarjassa vielä Avatar ja Pina
Elokuvan historiassa on monia yrityksiä uudistaa elokuvan estetiikkaa tekniikan avulla. Pysyviksi niistä on jäänyt väri ja ääni, kolmiulotteisuus sen sijaan on pitkään ollut vain kokoelma erilaisia hapuilevia yrityksiä, joista mikään ei ole ollut tarpeeksi vakuuttava muodostuakseen tekniseksi ja tuotannolliseksi standardiksi. Digitalisoitumisen myötä 3D:n tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin koskaan.
Viime vuosikymmenen vaihdetta voidaan pitää modernin 3D-elokuvan yhtenä murrospisteenä. James Cameronin pitkään odotettu Avatar (2009) valmistui. Futuristinen näkemys ihmisen kohtaamisesta ulkoavaruuden sivilisaation kanssa sai yleisön suosion ja vakuutti epäilijöitä uuden tekniikan kannalle.
Alkuvuodesta 2011 Berliinin elokuvafestivaaleilla kolme ohjaajaveteraania esitteli ensimmäisen 3D-elokuvansa. Wim Wendersin, Werner Herzogin ja ranskalaisen siluettianimaatiomestarin Michel Ocelot'n elokuvat olivat keskenään hyvin erilaisia.
Werner Herzogin jokainen elokuva on yllätys, mutta 3D-elokuvaa harva osasi häneltä odottaa. Cave of Forgotten Dreams (2011) on dokumentaarinen elokuva eteläranskalaisesta Chauvet'n luolasta, jossa ovat maailman vanhimmat tunnetut luolamaalaukset. Ahtaan tilan esittäminen kolmiulotteisena on kokemus sinänsä. Kapeat käytävät ja luolan seinien muotoihin sovitetut maalaukset luovat oman surrealistisen tunnelmansa.
Myös Wim Wendersin Pina (2011) on dokumentti. Wenders oli pitkään suunnitellut elokuvaa ystävästään Pina Bauschista, modernin tanssin legendasta. Tämä kuitenkin menehtyi juuri ennen kuvauksia, ja pääroolin ottaa hänen huippuunsa viritetty tanssiryhmänsä. Pinassa 3D toimii upeasti, ja tuloksena on yksi elokuvahistorian hienoimmista tanssielokuvista.
Neuvostoliitossa 3D kuului elokuvien raskaaseen sarjaan yhdessä massiivisten 70 mm:n tuotantojen kanssa. Ainutlaatuisten teknisten ratkaisujen vuoksi varhaisia neuvosto-3D -elokuvia on ollut äärimmäisen vaikeaa nähdä ja esittää. Ensimmäisen pitkän 3D-elokuvan, Robinson Crusoen (1947), tekeminen kesti kuusi vuotta. Tekniikaltaan se oli radikaali: 3D-vaikutelman saavuttaminen ei vaatinut katsojilta laseja. Lopputuloksen nähtyään itse Sergei Eisenstein ylisti 3D:n olevan tulevaisuuden elokuvaa.
Hollywoodissa Alfred Hitchcock sovelsi 3D-kuvausta tyypilliseen tapaansa vastakarvaan: katsojan silmään tökkivien efektien sijaan korostamalla elokuvallisen tilan syvyysulottuvuutta. Täydellinen rikos (1954) on suosittuun näytelmään pohjaava puhelias, rajattuun tilaan sijoittuva kamarielokuva, jota on ensi-iltansa jälkeen harvoin nähty alkuperäisessä muodossaan.
1950-luvun Hollywoodin 3D-estetiikan toinen variaatio nähdään puolestaan Roy Ward Barkerin Infernossa (1953). Siinä 3D on sovitettu avaran tilantunnun korostamiseen. Film noir -sävytteisessä draamassa vaimo hylkää hulttiomiehensä polttavalle aavikolle. Lucien Ballardin kuvaamat avarat 3D-aavikkokohtaukset antavat eloonjäämiskamppailulle hienon lisäsäväyksen.
Neil Gaimanin Coraline ja toinen todellisuus -sarjakuvassa pieni tyttö löytää uudesta kodistaan portin toiseen maailmaan. Henry Selickin elokuvasovitus Coraline ja toinen todellisuus (2009) on 3D-animaatioiden aatelia. Siinä 3D liittyy luonnollisesti fantasiamaailmaan, tavalla joka muistuttaa Ihmemaa Oz -elokuvaa, jossa toinen todellisuus loistaa Technicolor-väreissä.
Stefan Drössler: The History of 3D -ohjelmassa 24.3. Münchenin elokuva-arkiston johtaja kertoo 3D-elokuvan historiasta, joka alkaa jo ennen Lumièren veljeksiä. Luento pohjautuu ainutlaatuiseen elokuvakoosteeseen täynnä harvinaisia 3D-näytteitä Lumièresta nykypäivään. 3D:n historian johtava asiantuntija Drössler on luennoinut aiheesta ympäri maailmaa. Yhteistyössä: Goethe-Institut.
Pasi Nyyssönen
Yhteistyössä:
