David Lynch
David Lynch on Hollywoodin huomattavimpia surrealisteja. Lynch käsittelee usein tuotannossaan ihmisen pimeää puolta ja identiteetin hajoamista, outoa ja odottamatonta. Surrealistisissa teoksissaan Lynch rikkoo todellisuuden ja unen yhteyksiä eikä noudata lineaarista tai loogista kerrontatapaa. Lynch ei myöskään rajoita elokuviaan yhden genren raameihin, vaan niissä viitataan useampaan lajityyppiin: film noiriin, saippuaoopperaan, komediaan ja kauhuun.
Montanan maaseudulla kasvaneella Lynchilla oli tyypillinen amerikkalainen lapsuus, vaikkakin perhe joutui usein muuttamaan isän työn takia. Nuoruusvuosien maisema, amerikkalaiset pikkukaupunki-idyllit outoine pohjaväreineen ovat sittemmin siirtyneet ohjaajan elokuviin. Lynchiä kiinnostaa erityisesti miten kauhu kätkeytyy arjen pinnan alle ja kaivaa esiin jokapäiväisen elämän absurdin luonteen.
Kokeellisten lyhytelokuviensa menestyksen rohkaisemana Lynch alkoi kehitellä esikoispitkäänsä. Kulttiklassikoksi nousseen Eraserheadin (1977) tekeminen kesti viisi vuotta. Film noiria, kauhua ja scifiä yhdistävä elokuva kuvattiin mustavalkoiselle filmille, ja pahaenteistä ilmapiiriä luovat elokuvahistorian eriskummallisin isä-lapsi -suhde ja outoa hehkua väreilevä lämpöpatteri.
Elefanttimies (1980) oli suuren budjetin elokuva, pääosissa John Hurt ja Anthony Hopkins. Konventionaalista kerrontaa tehostivat goottifantasia, painajaismaiset jaksot ja groteskit teemat. Vakavasti sairas John Merrick eli suurimman osan elämästään sirkuksen friikkishown tähtenä. Koskettavassa tarinassa Lynch tutkii ihmisyyden raadollista puolta ja humaaneja arvoja. Miten paljon Merrickin elämä näyttelyesineenä muuttuu senkään jälkeen, kun hänet pelastetaan toisenlaiseen elämään?
Elefanttimiehen suosio toi lukuisia työmahdollisuuksia. Lynch kaipasi luovaa vapautta ja tarttui Frank Herbertin scifi-fantasiaromaaniin. Dyyni (1984) noudattelee Lynchin elokuvista eniten klassista Hollywood-kerrontaa. Avoimesti poliittisessa elokuvassa Lynch tutkii vallankumouksen mahdollisuutta uudistaa konservatiivista valtarakennetta.
Lynchin häiritsevin elokuva Blue Velvet (1986) alkaa ja loppuu kuvaan korvasta, mikä vihjaa siihen, että kaikki olisikin ollut unta. Pastissi 1950-luvun amerikkalaisesta kulttuurista täydentyy efekteillä saippuaoopperan, kauhun ja trillerin lajityypeistä. Alun hidastetut kuvat tulppaaneista ja paloautoista ovat vähintään yhtä outoja kuin väkivaltaiset kuvat seksuaalisesta poikkeavuudesta.
Villi sydän (1990) on sekoitus tie-elokuvaa ja satufantasiaa. Toteutus on joka suhteessa liioitteleva. Ihmemaa Ozin värikkäästä fantasiamaailmasta on lainattu paljon: Sailor (Nicolas Cage) ja Lula (Laura Dern) tavoittelevat onnea matkallaan sateenkaaren toiselle puolelle ja Lännen ilkeä noita eli Lulan äiti (Diane Ladd, Laura Dernin äiti) kasaa tielle esteitä. Rakastavaisten suhde on kaunis ja viaton, kun taas ulkomaailma on perverssi ja väkivaltainen.
Lynchin ja Mark Frostin Twin Peaks oli aikansa kohutuimpia tv-sarjoja, ja Lynch ohjasi aiheesta myös teatterielokuvan Twin Peaks: tuli kulje kanssani (1992). Tarina keskittyy Laura Palmerin (Sheryl Lee) elämän viimeiseen viikkoon. Näkökulma on Palmerin, joka kasvaa tv-sarjan mystisestä fantasiakohteesta todelliseksi henkilöhahmoksi.
Yönmusta Lost Highway (1997) luotaa identiteetin menettämistä, kaksoisolentoteemaa ja vaihtoehtoisia todellisuuksia. Tarinan kerronnassa on unen logiikkaa ja kuvauksessa vahvaa visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. Miestä (Bill Pullman) syytetään vaimonsa brutaalista murhasta, eikä hän itsekään tunnu tietävän totuutta. Lynch ei paljasta elokuvassa koko totuutta katsojille, mutta myös näyttelijät olivat vain vähän selvillä henkilöhahmoistaan. Patricia Arquette on kaksoisroolissa näytellen sekä vaimoa että rakastajatarta – näyttelijä itse luuli esittävänsä saman naisen kahta eri puolta.
The Straight Story (1999) on poikkeus Lynchin tuotannossa. Se kertoo yksinkertaisen tarinan Alvin Straightistä (Richard Farnworth), joka ajaa ruohonleikkurilla läpi amerikkalaisen sydänmaan tavatakseen veljensä. Matka on haluttu nähdä ironisena kannanottona ”myyttisen Amerikan” käsitteeseen.
Mulholland Drivessa (2001) Lynch esittelee oudon asetelman identiteetin kadottamisesta ja muistinmenetyksestä, hallusinaatioista, itsepetoksesta, himosta ja kuolemasta. Pohjalla on koskettava tarina kahden näyttelijättären (Laura Harring ja Naomi Watts) välisestä suhteesta Hollywoodin unelmatehtaassa, kohtalokkaasta rakkaudesta ja menetyksestä, mikä suistaa naiset petoksen, mustasukkaisuuden ja murhan pyörteeseen. Kerronnassa on viittauksia film noir -klassikkoon Auringonlaskun katu.
Digivideolla kuvattu Inland Empire (2006) on sekoitus todellisuutta ja painajaista, joista kasvaa häiriintynyt ja omituinen maailma. Näyttelijätär (Laura Dern) heittäytyy elämänsä rooliin ja huomaa pian fiktion ja oman elämänsä välillä häiritseviä yhtäläisyyksiä. Tekeillä olevan elokuvan käsikirjoituskin paljastuu varsin kohtalokkaaksi.
Kirsi Raitaranta