Kaurismäen ranskalaistoivesarja alkaa 6.3.
Aki Kaurismäki on valinnut Orionin sarjaan kymmenen mieleistään ranskalaista elokuvaa, jotka ovat sivuuttamaton luku elokuvasivistyksen saralla: Ranskan (ja maailman) elokuvan kermaa yli puolen vuosisadan ajalta – ja epäilemättä myös vihjeitä Kaurismäen oman tematiikan suuntaviivoista.
29-vuotiaana kuolleen Jean Vigon suppeasta tuotannosta on esillä tasan puolet eli ensimmäinen dokumentaari À propos de Nice (1929) ja esikoisfiktio Nolla käytöksessä (1933). Edellinen esittelee niin runollisin kuin satiirisin piirroin kylpylä- ja kasinokaupungin kahdet kasvot, köyhyyden ja rikkauden, loiston ja kurjuuden. Nolla käytöksessä sijoittuu synkkään sisäoppilaitokseen, jossa ovat vastakkain lasten ja aikuisten, vapauden ja sorron maailmat. Tästä yhteentörmäyksestä syttyy kapina ja anarkistinen ilotulitus, jonka vimmaa ja vilpittömyyttä ei ole ylitetty.
Marcel Carnén ja Jacques Prévertin Sumujen laituri (1938) on elokuva, jossa tiivistyy käsite ”runollinen realismi”. Sotilaskarkurin (Jean Gabin) epätoivoinen rakkaustarina ja kujanjuoksu Le Havren satamakortteleissa ennakoi jo Viimeisen hengenvedon asetelmia ja erästä toista Le Havre -kuvausta… (Myös Jean Vigo poikkesi viimeisessä elokuvassaan L’Atalante Le Havressa, josta Michel Simon löysi lautturin karanneen vaimon…).
Jean Renoir, ranskalaisen elokuvan pitkäaikaisin ja kestävin suuruus, on niin ikään mukana parhaan kautensa eli 1930-luvun mestarityöllä, Zola-sovituksella Ihmispeto (1938). Pääosassa on jälleen ajan ikoni Jean Gabin veturinkuljettajana, jonka kohtalo kiertyy zolamaisen deterministiseen päätökseen murhan, intohimon ja pahan perimän merkeissä.
Riippumattomana ja persoonallisena elokuvantekijänä Jean-Pierre Melville oli muuan uuden aallon edelläkävijä, joka jo esikoiselokuvassaan Meren hiljaisuus (1947) tarttui itselleen läheiseen saksalaismiehityksen ja vastarinnan aiheeseen Vercorsin tuoreen klassikon pohjalta. Kysymys on sananmukaisesti hiljaisesta mutta syvästi sisäistetystä, järkkymättömästä vastarinnasta, osapuolina sympaattinen ja sivistynyt saksalaisupseeri sekä nuori nainen ja hänen isänsä.
Henri-Georges Clouzot joutui puolestaan epäilyksen alaiseksi miehityksen aikaisesta yhteistyöstään ja oli muutamia vuosia pannassa. Hän palasi elokuvassa Kolmas aste (1947), avio- ja rikosdraamassa, joka näytellään eläköityvän poliisitarkastaja Louis Jouvet’n väsyneen, kaiken nähneen katseen alla. Toteutus on ohjaajalle tyypillisesti hyytävä, elokuvan atmosfäärin tajua ja jännitystä on pidetty Hitchcockin veroisena.
Rakastajatar (1952) on Renoirin 1930-luvun assistentin Jacques Beckerin kenties hienoin elokuva, vuosisadan vaihteen pariisilaiseen alamaailmaan ja sen verisiin juonitteluihin sijoittuva, aistivoimainen, kuolemaa uhmaava rakkaustarina, Simone Signoret’n ”kultaisen kypärän” (alkuperäisnimen casque d’or) hehkussa.
”Mustaa listaa” Yhdysvalloista paenneen Jules Dassinin Rififi (1955) on ranskalaisen gangsterielokuvan perusteoksia Beckerin samanaikaisen Älkää koskeko -teoksen rinnalla. Dassinin elokuva perustuu Auguste Le Bretonin tekstiin ja paljastaa inhimillisen yritteliäisyyden varjopuolelta arvomaailman, jossa ystävyys, solidaarisuus ja ammattilaisuus ottavat mittaa ”normaalin” yhteiskunnan käytännöistä. Elokuva on kuuluisa 22-minuuttisesta vuoropuheluttomasta ryöstöjaksostaan.
Laittomat (1964) on uuden aallon radikaaleimman ohjaajan Jean-Luc Godardin näennäisen mutkaton rikostarina, hänen helpoimmin omaksuttavia, toiminnallisimpia, lajitietoisimpia teoksiaan, mikä ei estä sitä olemasta vakava filosofinen mietiskely, lajien sekoitus, perinteen puolustus ja romutus, länsimaisen kulttuurin pikakelaus ennätysajassa läpi Louvren.
Balthazar (1966) oli Robert Bressonin, ranskalaisen elokuvan suuren yksinäisen, askeetikon ja ”transsendentaalisen tyylin” mestarin pitkäaikainen suunnitelma, joka voidaan nähdä eräänlaisena runollisena yhteenvetona hänen keskeisistä aiheistaan. Balthazar-aasin ja sitä ympäröivien, hyväksikäyttävien ja hellivien ihmisten kohtalot limittyvät ja kerrostuvat moniselitteiseksi, kiehtovaksi kokonaisuudeksi.
Bertrand Tavernierin Round Midnight (1986) on rakastava kunnianosoitus jazz-musiikille, muusikoille ja heidän maailmalleen, nähtynä 1950-luvun pariisilaisjamien ja -fanien kautta, aidon jazz-muusikon Dexter Gordonin esittäessä pääosaa. Elokuva elää sekä Oscar-palkitun musiikkinsa (Herbie Hancock) että vivahteikkaan miljöökuvauksensa voimalla.
Sakari Toiviainen
Yhteistyössä: Institut Français, Les Archives Françaises du Film/
CNC