Näkökulmia ranskalaiseen elokuvaan
Elokuvahistorian lähtökohdaksi voi valita kronologisia tai temaattisia kokonaisuuksia. Punaiseksi langaksi voi valita kritiikin jalustalle nostamia mestariteoksia tai vaihtoehtoisesti vähemmälle huomiolle jääneitä, joskus kulttielokuvan maineeseen nousseita B-tuotantoja.
Teemasarjan elokuvat ja esitysajat
Elokuvahistoria voi valita kohteekseen tietyn aikakauden, tietyn maan, tietyn tuotantoympäristön tai tekijän. Jokainen näkökulma on yhtä oikeutettu ja rakentaa kiehtovan polun maailman elokuvahistorian muodostamaan kudelmaan.
Millainen olisi ranskalaisen elokuvan lyhyt historia, joka ajallisten ja aihepiiriin liittyvien siltojen lisäksi pyrkisi osoittamaan kuinka yksittäiset teokset käyvät vuoropuhelua keskenään muodostaen salaisia linkkejä yli aikakausien, lajityyppien ja esimerkiksi tuotantobudjettien?
Yhtymäkohtien lähtökohtana olisivat temaattisten vastaavuuksien ohella esimerkiksi teosten estetiikka ja rakenne, elokuvien herättämät tunnereaktiot (nauru, pelko, jännitys, liikutus, jne.), elokuvien kohdeyleisöt, niiden saavuttama yleisömenestys tai käänteisesti niiden kohtaama väärinymmärrys.
Persoonallinen ohjaaja, tuottaja tai karismaattinen näyttelijä voisi samoin toimia yksittäiset teokset yhteen kokoavana tekijänä, katsojan henkilökohtaisia muistikuvia, mieltymyksiä ja kokemuksia unohtamatta.
Charles Baudelairen runo ”Vastaavaisuuksia” rakentaa maailman, jossa kaikella henkisellä on aineellinen vastaavuutensa. Erilaiset korrespondenssit, olivatpa ne ilmiselviä tai pinnanalaisia, tietoisia tai sattumanvaraisia tarjoavat lähtökohdan myös tälle näkökulmalle ranskalaisen elokuvan jo yli satavuotiaaseen historiaan.
Jean Epsteinin La Belle Nivernaise (1923), Jean Vigon L’Atalante (1934) ja Leos Caraxin Pont Neufin rakastavaiset (1991) ovat jokielokuvia. Elämän pyörteiden symboliksi nousevan virtaavan veden lisäksi niitä yhdistää intohimoinen rakkaus, joka Epsteinin mykkäklassikossa voittaa niin pahansuopuuden kuin maantieteellisen etäisyydenkin. Vigon runollisessa joutsenlaulussa vastanaineiden onni on särkyä sokean mustasukkaisuuden voimasta, kun taas Caraxin tuotannollisista ongelmista kärsinyt, surullisen kuuluisa oodi rakkaudelle kertoo yhteiskunnalliset luokkaerotkin ylittävästä tunteesta.
Jean Renoirin ensimmäinen äänielokuva Yöperhonen (1931) on kertomus täyttymättömistä haaveista sekä petoksesta, joka johtaa intohimorikokseen ja porvarillisen maailman murenemiseen. Välinpitämättömän maalaisporvariston tuhoutuminen luokkaristiriitojen paineessa on aiheena myös Claude Chabrolin hyytävässä draamassa Kiveen kirjoitettu (1995), jossa luku- ja kirjoitustaidoton Sophie saapuu palvelijattareksi varakkaaseen Lelièvren perheeseen. Pian menneisyyden vaietut salaisuudet, viha, kauna ja katkeruus nousevat pintaan. Yhdessä paikallisen postivirkailijan Jeannen kanssa Sophie päättää kostaa.
Jean Cocteaun rakastetun Kaunottaren ja hirviön (1946) runollisuus kutsuu yhä uudet sukupolvet mielikuvituksen ja unien maailmaan. Yli kaksisataa vuotta vanhan sadun moraali on edelleen ajankohtainen: vastenmielisen ulkokuoren alla voi piillä kaunis sielu. Claire Denis’n hypnoottinen ja visuaalisesti hengästyttävän tyylikäs moderni vampyyrielokuva Trouble Every Day (2001) kuitenkin osoittaa, että kaunotar ja hirviö saattavat olla myös saman henkilön kaksi eri puolta.
Claude Autant-Laran traaginen farssi, parodinen melodraama ja satiirinen komedia Sadan murhan majatalo (1951) on Fernandelin riemujuhlaa ja samalla tinkimätön kuva ranskalaisesta yhteiskunnasta. Tragikomedia on myös pohjoisesta Nord Pas-de-Calais’n alueesta kertova koomikko Dany Boonin hitti Bienvenue chez les Ch’tis (2008), jonka on Ranskassa nähnyt tähän mennessä jo yli 20 miljoonaa katsojaa.
Petits frères (1999) on Jacques Doillonin koskettava, mutta realistinen kuva pariisilaisen lähiön varhaisnuorista, jotka hyväntahtoisen bullterrieri Kimin kohtalo liittää yhteen. Bruno Dumont’n La Vie de Jésus (1997) on rosoinen ja samalla häkellyttävän immateriaalinen muotokuva Pohjois-Ranskan Bailleul’n työttömistä ja tulevaisuudettomista nuorista, joiden kohtalona on joko päämäärätön vetelehtiminen tai sattumanvarainen väkivalta.
Satu Kyösola
Yhteistyössä:
