Cinema Mondo 20 vuotta

Olipa kerran kolme nuorukaista, jotka – aluksi toisistaan tietämättä – sattuivat luuhaamaan herkkinä nuoruusvuosinaan Pariisin vasemman rannan kortteliteattereissa. Elokuvatarjonta oli taivaallista. He nyrjähtivät elokuvaan.

Elettiin esihistoriallista aikaa. Kasari-Hollywood dominoi teattereita. Internetistä ja dvd-tarjonnan loputtomuudesta ei osattu edes unelmoida. Suomessa ei ollut (Tampereen lyhäreitä lukuunottamatta) festivaaleja.

Oudompien lintujen perässä oli lennettävä Lontoon, Berliinin, Cannesin ja Hongkongin festivaaleille. Matkat maksettiin senttaamalla erinäisiin tiedotusvälineisiin. Cocktail-tilaisuuksissa syötiin pöydät tyhjiksi. Sitten Kaurismäen veljekset ja Peter von Bagh aloittivat Sodankylän festivaalit. Meidän oli saatava oma elokuvajuhla Helsinkiin.

Kulttuuriyhdistys Imagen ja tulevan Cinema Mondo -possen ajatusmaailmat kohtasivat. Pekka Lanerva, Matti Paunio ja Mika Siltala saivat seurakseen Imagen Janne Kairon ja sittemmin tokiolaistuneen Eija Niskasen. Yksittäiseksi tapahtumaksi aiotusta Rakkautta & Anarkiaa -viikosta räjähti ilmoille jokasyksyinen Rakkautta & Anarkiaa -festivaali. Lentomaileja kertyi yhä lisää. Maailma tuntui olevan meitä varten.

Kuulimme, että Mårten Kihlmanin legendaarinen Cinema-teatteri Töölön Museokadulla saattaisi kaivata uusia luotseja. Käynnistimme neuvottelut Kihlmanin kanssa Peter von Baghin "kyllä nämä ovat aivan aitoja leffahulluja" -suosituskirjeen tukemana kevättalvella 1990. Teimme kaupat. Oy Cinema Mondo Ltd astui julkisuuteen Elite-ravintolassa pidetyn tilaisuuden myötä 3.5.1990.

Oma teatteri remontoitiin omin käsin. Spagettisiivilöistä tuli design-valaisimia. Mustan eri sävyisiä maaleja kului paljon. Äänentoistoon pantiin potkua. Silloisen Finnkinon Jussi Mäkelä antoi uuden teatterin avajaiskuvaksi Krzysztof Kieslowskin järisyttävän Lyhyt elokuva tappamisesta. Ensi-ilta oli 3.8.1990. Pääkonttoriksi vuokrattiin entisen kampaamon tila porttikongin pielestä, ja useiden killinkien vuokraa jakamaan haalittiin Nipan levydivari Keltainen jäänsärkijä.

Cinema toi säpinää Töölöön. Rocky Horror Picture Show löysi kodin Museokadulta. Ilppo Pohjolan Tom of Finland piti Suomen lippua korkealla. Profiili alkoi rakentua omien maahantuontien varaan. Yhtiön ensimmäinen ostos, Errol Morrisin Thin Blue Line, pelasti syyttömän miehen teloitusjonosta. Aito Mäkisen "kyllä nämä ovat aivan aitoja leffahulluja" -lausunnon tukemana saimme Anatole Daumanilta Nagisa Oshiman kolmesti kielletyn Aistien valtakunnan oikeudet.

Pariisissa kauhistuimme kerran elokuvateatterissa sydänjuuriamme myöten. Miten elokuva voi olla näin säälimätön… jäljitimme heti Nick Caven säveltämän ja John Hillcoatin ohjaaman Ghosts of The Civil Dead -vankilaleffan tuottajan Evan Englishin (mies löytyi lontoolaiselta kujalta), ja vaadimme etuoikeutta levittää elokuvaa Suomessa.

Amsterdamista Hongkongiin ajelehtineen itä-länsi-sillanrakentajan Wouter Barendrechtin messissä hyppäsimme Wong Kar-Wain kyytiin. Tukholmalaisen gentlemannin Willmar Anderssonin avulla saimme lisää kaukoidän elokuvamogulien ovia raolleen. Ching Siu-tungin Aavesoturi jylläsi pian isossa Bio Biossa. Kaikkein villeimmät unelmat eivät enää mahtuneet Töölön kortteliteatteriin.

Emme osanneet edes käyttää sanaa verkostoituminen, mutta hyvän elokuvan takia antauduimme himokkaasti yhteistyöhön kenen kanssa tahansa. Peter Jacksonin Taivaalliset olennot ostettiin tanskalaisten kanssa. Julio Medemin Tierra norjalaisten kanssa. Tsui Harkin Once Upon a Time in Chinan oikeuksia jahdattiin seitsemän pitkää vuotta. Sekin lopulta saatiin, yhdessä lontoolaistuneen fransmannin Alain de la Matan kanssa.

Cinema Mondo on tuonut säännöllisesti klassikoita valkokankaalle. Hyllystä löytyy uusia kopioita Stanley Kubrickin, Orson Wellesin, Carol Reedin, Roy Anderssonin, Sergio Leonen ja John Woon elokuvista. Kaikki eivät olleet aivan yhtä innoissaan, kun nimesimme Tobe Hooperin The Texas Chainsaw Massacren Cinema Mondon viralliseksi elokuvan 100-vuotisjuhlaklassikoksi. Elokuvasensuuri selätettiin taas kerran.

Toisinaan oikeudet olivat kiven alla. Cannesin hotellipalatsin helteisellä kattoterassilla käytiin eräs historiallinen neuvottelu. Saimme Jean-Luc Godardin Keskipäivän aaveen oikeudet, kun tarjosimme säälittävän rahasumman lisäksi kaksi Beavis & Butthead -t-paitaa, jotka revimme suorastaan päältämme, valmiiksi hikisinä. Ranskalaisen jättifirman Vincent Maraval nosti kädet pystyyn: näille tyypeille ei voi sanoa ei.

Cinema Mondon taival näyttää näin jälkikäteen katsottuna jyrkästi suunnitelmalliselta. Kiistän sen älyvapaasti. Töölö alkoi olla liian kaukana katsojille, joten kahden valkokankaan Kino Engel Helsingin vanhimmalla kulmalla Sofiankadulla tuli esitystoiminnan päämajaksi 1995. Cafe Engelin Harri Sjöbergin kanssa kehitelty KesäKino Engel on pienintä ja kauneinta mitä olemme saaneet aikaan.

Syksyllä 1998 päästiin Helsingin kaupungin Marianna Kajantien ja Brysselin kanssa kehiteltyjen suunnitelmien myötä juhlimaan restauroidussa Bio Rexissä. Cinema Mondo vastasi legendaarisen paraatiteatterin toiminnasta 5 vuotta.

Suomessa yli 200.000 katsojaa keränneen Amelien jälkeen oli yhä harvemmin tarpeen selittää keitä me taas olimmekaan. Roman Polanskin Pianistin kolmen Oscarin jälkeen oli tukka pystyssä ylpeydestä. Luc Jacquet'n Pingviinien matkassa päädyttiin peräti Etelänavalle ja Oscar tuli taas.

Menestyksiä ei voi ennustaa. Täytyy vain päästä irti rationaalisista lähestymistavoista ja kuunnella sydäntään. Yhtiön kulissien takainen käsikirjoitustohtori totesi Guillermo del Toron Pan's Labyrinth -lausunnossaan, ettei tarinan kahta tasoa saa millään toimimaan yhteen, mutta arveli samalla, että hankimme elokuvan hänen neuvoistaan huolimatta. Ja oli oikeassa, kuten asiantuntijan tuleekin olla.

Samaan aikaan toisaalla: Helsingin elokuvakartta mullistui multipleksien myötä. Cinema Mondo vetäytyi Bio Rexistä keskittyäkseen maahantuonti- ja levitystoimintaan pohjoismaisella tasolla. Tämä alkoi maistua jo liiketoiminnalta, luoja paratkoon!

Oli pakko rakastua elokuvaan uudelleen. Apuun tuli Studio Ghibli, ja Hayao Miyazaki. Henkien kätkemä voitti ensimmäisenä animaatioelokuvana maailmanluokan festivaalin pääpalkinnon Berliinissä ja nappasi Oscarin perään. Saimme olla taas lasten kaltaisia. Se on paljon monitasoisempaa kuin aikuinen katse.

Pekka Lehtosaaren ohjaama suomenkielinen versio Miyazakin Totorosta lienee elokuva jonka olen katsonut useammin kuin minkään muun. Apunamme japanilaisuuden oivaltamisessa oli Kabukin Aki, Yoshiaki Takayama. Opin häneltä, että myös soturin on syytä olla ylpeä jos elokuvissa osaa itkeä – oli kyse sitten liikutuksesta tai ilosta. 

Ai missäkö aiomme olla seuraavan 20 vuoden kuluttua? Ei pienintäkään aavistusta.

Mika Siltala

Eräs rakkaustarina (Roy Andersson, Ruotsi 1970) * Thin Blue Line (Errol Morris, USA 1988) * Violent Cop (Takeshi Kitano, Japani 1989) * Irma Vep (Ranska 1996) * Once Upon a Time in China (Tsui Hark, Hongkong 1991) * Chungking Express (Wong Kar-Wai, Hongkong 1994) * The Killer (John Woo, Hongkong 1990) * Tierra (Julio Medem, Espanja 1996) * Man Bites Dog – ammatti: tappaja (Rémy Belvaux, Belgia 1992) * Onni (Todd Solondz, USA 1998) * Yksin kaikkia vastaan (Gaspar Noé, Ranska 1998) * Romance (Catherine Breillat, Ranska 1999) * Amélie (Jean-Pierre Jeunet, Ranska/Saksa 2001) * Porco Rosso (Hayao Miyazaki, Japani 1992) * Taivaalliset olennot (Peter Jackson, Uusi-Seelanti 1994) * Kahvia ja tupakkaa (Jim Jarmusch, USA/Japani/Italia 2003) * Viisi vuodenaikaa (Kim Ki-duk, Etelä-Korea/Saksa 2003) * Pan's Labyrinth (Guillermo del Toro, Meksiko/Espanja/USA 2006) * Inland Empire (David Lynch, Ranska/Puola/USA 2006) * 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää  (Cristian Mungiu, Romania 2007).