Eric Rohmer
Eric Rohmer, porvarilliselta nimeltään Maurice Schérer (1920–2010), oli kymmenkunta vuotta vanhempi kuin Truffaut, Godard, Chabrol ja Rivette, eli ne Cahiers du Cinéman kollegat, joiden kanssa hän muodosti Ranskan uuden aallon ydinryhmän. Rohmerin ohjaajaura käynnistyi vaikeasti, mutta suuntansa löydettyään hän eteni määrätietoisemmin kuin kukaan.
Rohmerin ensimmäinen pitkä elokuva Leijonan merkki (1959) valmistui samoihin aikoihin kuin Godardin Viimeiseen hengenvetoon, mutta ei päässyt ensi-iltaan uuden aallon harjalla, vaan jäi liikkeen eräänlaiseksi ”kirotuksi elokuvaksi”. Kyseessä on klassisen tragedian ankaruudella rakennettu faabeli perinnön odotuksesta ja lankeemuksesta, hybriksestä ja katharsiksesta: mies juhlii perintöään etukäteen ja vajoaa katuojaan, ennen kuin deus ex machina puuttuu peliin.
Tämä tragikoominen moraliteetti näyttää jo suuntaa sille ”Moraalisten tarinoiden” sarjalle, joka käynnistyi 1960-luvun alussa kahdella 16 mm:n lyhytelokuvalla ja merkitsi Rohmerin läpimurtoa elokuvantekijänä.
Yhteisestä teemasta tai jopa kaavasta käsin moraaliset tarinat rakentuvat sinfonisten variaatioiden lailla, perusmotiivin muuntelulle ja koristelulle: mies rakastaa yhtä naista, tuntee vetoa toista kohtaan mutta palaa aina ensimmäisen luokse. Teeman lisäksi yhteistä on miespäähenkilön käyttö minäkertojana, tapa, jolla sisäinen maailma hahmottuu ja kontrastoituu ulkoisen kautta.
Rohmer on korostanut, että ranskan kielen sanat ”morale” ja ”moraliste” eivät vastaa muiden kielien käsitteitä ”moraali” ja ”moralisti”. Moraalinen tarina ei ole tarina, jossa on moraali, ja ranskan ”moraliste” on henkilö, joka on kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu ihmisen sisällä, hänen mielentiloistaan ja tunteistaan. Tärkeää ei ole niinkään käyttäytyminen sinänsä kuin se mitä henkilö itse ajattelee käyttäytymisestään.
Keräilijätär (1966) valmistui moraalisista tarinoista kolmantena, vaikka se itse asiassa oli sarjan neljäs elokuva. Kaksi nuorta miestä ja heidän jonkinlaisena luonnonvoimana kokemansa tyttö viettävät kesää Rivieran huvilalla. Toinen mies kokee valintatilanteen tytön ja morsiamensa välillä, mutta ratkaisevalla hetkellä hän antaa tytön mennä.
Elokuvassa Yöni Maudin luona (1969) päähenkilön uskonnollinen periaate eli jesuiittamoraali sanelee ennaltamäärätyn valinnan kahden naisen välillä. Clairen polvessa (1970) mies lomailee ennen naimisiinmenoaan Annecyn järvi- ja vuoristoalueella, viehättyy ystävättärensä teini-ikäisestä tyttärestä, mutta tyytyy tytön polven fetisistiseen kosketukseen.
Sarjan viimeisessä elokuvassa Rakkaus iltapäivällä (1972) vakaa aviomies tuntee vetoa poikamiesaikojensa naisystävää kohtaan, kunnes huomaa että voi yhtä hyvin maata vaimonsa kanssa.
Moraalisten tarinoiden jälkeen Rohmer palasi vanhaan rakkauteensa, klassikoihin – tuloksena sovitukset Heinrich von Kleistin novellista ja keskiaikaisesta eeppisestä runoelmasta Perceval le Gallois. Kleist-elokuva O:n markiisitar (1975) on hienostunut historiallinen laatukuva, jossa sovituksen uskollisuus ja 1800-luvun alun tapainkuvauksen tarkkuus eivät kahlitse Rohmerin ironista suhdetta absurdiin tarinaan.
1980-luvulla Rohmer toteutti jälleen kuuden elokuvan sarjan, yleisotsikoltaan ”Komedioita ja sananlaskuja”. Kokonaisuus on väljempi kuin moraalisten tarinoiden sarjassa, vailla yhtä selkeää kaavaa tai yhteistä teemaa, mutta taaskin Rohmer näyttäytyy yleispätevien tunteiden maalarina ja etnososiologina, jonka lähestymistapa tähtää ihmisen sisälle, ohi tekojen siihen, mitä ihmiset ajattelevat toimiessaan, miten he erittelevät ja oikeuttavat tunteitaan ja valintojaan.
Lentäjän naisessa (1980) mustasukkainen nuorukainen varjostaa tyttöystävänsä oletettua rakastajaa ja alkaa rakastua matkan varrella kohtaamaansa tyttöön: ”Ei voi ajatella ei-mitään”, ilmoittaa alun sananlasku.
”Kukapa ei rakentelisi pilvilinnoja?” toimii puolestaan mottona Ihanan avioliiton? (1981) asetelmalle: nuori nainen päättää mennä naimisiin – periaatteesta ja itse valitsemansa miehen kanssa, mutta todellisuus ei taivu hänen ennaltamäärättyyn käsikirjoitukseensa.
Pauline rantatyttö (1983) on rakkauden piirileikki, jossa Normandian rannikolla lomailevat nuoret sananlaskumoton (”Joka liikaa puhuu, likaa itsensä”) mukaisesti puhuvat tunteensa puhki, tarrautuvat ennaltamäärättyihin ideoihin itsestään ja muista, kunnes harhojen ja itsepetosten leikki saa sepitteen näyttämään todelta ja toden sepitteeltä.
”Kahden naisen omistaminen vie sielun, kahden asunnon omistaminen järjen” kuuluu motto elokuvassa Täysikuu Pariisissa (1984), jossa naisen itsenäistymisyritys eli toisen asunnon hankkiminen vie rakastetun toisen naisen syliin.
Vihreä säde (1986) – Jules Vernen romaanin nimeä lainaten – tarkoittaa horisontista taittuvaa viimeistä auringonsädettä, joka saa ihmisen näkemään omaan sieluunsa ja muiden: tämän romanttisen säteen varaan naispäähenkilö uskoo tunteidensa kohtalon ja kohteen.
Ystävättäreni poikaystävä (1987) sijoittuu huippumoderniin pariisilaislähiöön, jossa vähän yli parikymppiset ystävättäret setvivät tunteitaan ja poikaystäviään paljonpuhuvalla antaumuksella, elävinä todisteina ”tunteiden kasvatuksen” ikuisen kivulloisesta prosessista.
1990-luvulla olivat vuorossa ”Neljän vuodenajan tarinat”, jotka teemoiltaan ja henkilögallerialtaan kytkeytyvät sekä Moraalisiin tarinoihin että Komedioihin ja sananlaskuihin. Orionin kesäsarjassa näemme niistä kaksi.
Talvitarinan (1992) naispäähenkilö on tavannut suuren rakkautensa kesälomalla neljä vuotta aikaisemmin ja elättää heidän yhteistä lastaan yksinhuoltajana, kunnes mies löytää perheensä yhtä satumaisen onnen kautta kuin ero aikaisemmin tapahtui huonon onnen ja selittämättömän virhesuorituksen kautta.
Syystarinassa (1998) eletään sadonkorjuun aikaa Provencessa ja järjestellään keski-ikäisen naisen miesasioita kohtaamisten, sattumusten ja väärinkäsitysten lempeän ironisessa saatossa.
Sakari Toiviainen