Jean-Pierre & Luc Dardenne

Belgialaiset veljekset Jean-Pierre (s. 1951) ja Luc Dardenne (1954) ovat tämän hetken merkittävimpiä elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia. Heidän tiensä huipulle on kulkenut kokeellisen teatterin, kirjallisuuden ja dokumenttielokuvan kautta.

Teemasarjan elokuvat ja esitysajat

He ovat lähtöisin keskeltä Euroopan teollistunutta sydäntä, ja kaikki heidän elokuvansa ovat tähän asti tapahtuneet samalla alueella, heille lapsuudesta asti tärkeän Meuse-joen vaikutuspiirissä. Siitä huolimatta ne ovat universaaleja. He ovat luoneet oman uskollisen työryhmänsä ja oman metodinsa, jota voinee parhaiten luonnehtia sanalla "karsiminen". Eleet, liikkeet, työn rytmi, fyysinen läsnäolo, hiljaisuus ovat oleellisia.

"Tärkeintä elokuvassa on inhimillisen kokemuksen uudelleen rakentaminen", sanoo Luc Dardenne. Lapsuusympäristön katolisuus on jättänyt veljeksiin vahvan jälkensä, mutta heidän maailmassaan jumala on kuollut. Heidän ihmisensä ovat marginaalissa, usein riiston ja äärimmäisen niukkuuden keskellä. Veljekset lähestyvät heissä olevaa selvittämätöntä kohtaa – sitä yllättävää hetkeä, josta lähtee ehkä jokin inhimillinen ratkaisu, toivon säie.

Le Chant du rossignol (1978) on veljesten ensimmäinen työväen liikkeen taisteluille ja toisen maailmansodan muistoille omistetusta dokumenttitriptyykistä: seitsemän henkilöä kertoo, mitä heissä on jäljellä tunnetasolla Belgian vastarintaliikkeestä.

Lorsque le bateau de Léon M. descendit la Meuse pour la première fois (1979) koskettelee Belgian 1960-luvun lakkojen osanottajia, ja siinä puhaltaa klassisten vallankumouselokuvien henki.

Pour que la guerre s'achève, les murs devaient s'écrouler (1980) palaa lakkoaikaan ja työläisten salaiseen lehteen. Se on samalla muotokuva Dardennien perusmiljööstä, teollisuuden leimaamasta kotikaupungista. R… ne répond plus (1981) sijoittuu 1980-luvun alun vapaiden radioiden, vapaan puheen hyökyaaltoon, joka oli lähellä Dardennien omia informaatioihanteita.

Leçons d'une université volante (1982) kertoo puolalaisista siirtotyöläisistä, jotka natsismi, kommunismi tai juulaisvastaisuus oli ajanut Belgiaan, ja se viittasi jo veljesten fiktioiden siirtotyöläisteemoihin. Regarde Jonathan, Jean Louvet, son oeuvre (1983) on muotokuva belgialaisesta teatteriohjaajasta, joka kuvasi eri tavoin silvottuja, nimettömiä ihmisiä ja teki poliittista teatteria beckettiläiseen tapaan.

Veljesten ensimmäinen fiktio Falsch (1986) on sovitus René Kaliskyn holokaustia koskettelevasta näytelmästä, mutta sen teemat – eloonjääneiden kokemus, muistojen siirtyminen – ovat kuin suoraan heidän dokumenttielokuvistaan. Siinä alkavat myös kehittyä ne rajut isä/poika-suhteet, jotka ovat seuraavien fiktioiden ainesta.

Teitä ajatellen -elokuvan (1992) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä maineikkaan Jean Gruault'n kanssa, ja se perustui veljesten tutkimuksiin synnyinseutujensa terästeollisuutta sivaltaneesta kriisistä. Dokumentaarisesta aineksesta, shokin ja apatian lyömistä ihmisistä, tuli yllättävän lyyrinen fiktio, jota Dardennet eivät täysin tunnista omakseen.

Vasta  La Promesse -elokuvassa (1997) näkyy täydessä voimassaan Dardennien oma tiukka ja intensiivinen ote. Näyttelijät on ohjattu "harjalla eikä siveltimellä". Teini-ikäinen Igor (Jéremie Renier ensimmäisessä roolissaan) joutuu autoritäärisen ja laittomia siirtolaisia huijaavan isänsä apurina rankkaan valintatilanteeseen.

Rosetta (1999) voitti Cannesissa sekä Kultaisen Palmun että parhaan naispääosan palkinnon. Nuori, vauhko, töistään pois potkittu Rosetta, jolla on alkoholisoitunut äiti vastuullaan, taistelee kaikin keinoin oikeudestaan työhön ja olemassaoloon.

Le Fils (2002) toi Cannesin parhaan miespääosan palkinnon Olivier Gourmet'lle. Vaitonainen puuseppä joutuu verstaassaan oppi-isäksi nuorukaiselle, johon hänet liittää vain toisen tietämä henkirikos. 

Lapsi (2005) koki jälleen palkintojen tulvan, niistä ensimmäisenä Cannesin Kultaisen Palmun. Jéremie Renier holtittomana lapsi-isänä Brunona elää varkauksilla ja vielä nuoremman tyttöystävänsä avustuksilla. Yhteisen vauvan hän näkee vain rahastuksen välineenä. Yhteiskunta jossa he elävät on täsmälleen tätä päivää, tätä maailmaa.

Le Silence de Lorna (2008) – ja parhaan käsikirjoituksen palkinto Cannesissa. Albanialaisen siirtotyöläisen tarina kypsyi tarkkaan taustoitettuna useita vuosia. Lorna on veljesten ensimmäinen aikuisen naisen muotokuva, ja se nostaa taas uuden peilin katsojan eteen: miten minkäänlainen inhimillisyys, mitkään arvot voivat säilyä tässä säälimättömän ihmiskaupan maailmassa? 

Satu Laaksonen

Kiitokset:Belgian suurlähetystö, Wallonie-Bruxelles International WBI,
Les Films du Fleuve

La 10.4. Dardenne-seminaari Orionissa. Alustajat Jean-Michel Frodon ja Kanerva Cederström.