Charles Chaplin
Komedian kuningas ja elokuvan mestari Charles Chaplin (1889-1977) syntyi Lontoon köyhissä kaupunginosissa ja joutui jo lapsena elättämään itseään varietee-esiintyjänä. Tie vei Hollywoodiin, ja vuonna 1914 Charliesta tuli maailmankuulu "pikku kulkuri" elokuvissa, joita hän teki Keystone-, Essanay- ja Mutual-yhtiöille. Jatkuvasti hänen ilmaisunsa kehittyi ja liikkuma-alansa laajeni.
Chaplinin itsenäisen tuottajanuran elokuvista lyhyitä naurupaukkuja olivat vielä Auringon puolella (1918), Joutilas luokka (1921) ja Palkkapäivä (1922). Mutta komediaan saattoi jo kytkeytyä lavea yhteiskunnallinen näkemys (Koiranelämää, 1918) tai satiiri sodasta (Kivääri olalle vie, 1918) ja kirkosta (Susi lammasten vaatteissa, 1922).
Tunnin mittaista komediaa pidettiin uhkayrityksenä, mutta Chaplinin pojan (1921) suurmenestys rohkaisi myös Keatonia ja Lloydia aloittamaan pitkien klassikoidensa teon. Tarina kertoo hulttio-Charliesta, joka hän yrittää päästä kaikin keinoin eroon käsiinsä joutuneesta vauvasta... Jackie Coogania luontevampaa lapsinäyttelijää ei ole nähty.
Kultakuumeeseen (1925) Chaplin valitsi järkyttävän dramaattisen aiheen, ja elokuva sisältää kohtauksia, jotka olisivat pienellä tyylin vaihdoksella kauhua. Taikurin kosketus tekee niistä kuitenkin komediaa (Vsevolod Meyerhold: ”nauru, sääli ja kauhu olivat Chaplinin kolme kieltä”).
Vähemmälle huomiolle jäi aiheetta Sirkus (1928), jonka kiehtovasta miljööstä (peilisali, leijonahäkki, trapetsi) Chaplin otti paljon irti. Charlie on sirkuksen tahattomasti hauska päätähti, joka ratsastajatytön ihailusta kilvoitellessaan pyrkii nuorallatanssijaksi. Loppu, jossa Chaplin jää yksin sirkuksen jatkaessa matkaansa, on klassinen.
Kaupungin valot (1931), jonka Chaplin toteutti uhmaavasti dialogitta vaikka äänielokuva oli tullut vuosia sitten, lienee hänen hienoimpansa. ”Chaplinin teoksissa on hienoin pantomiimi, syvin tunne ja rikkain ja koskettavin runous”, kirjoitti James Agee. Loppukohtauksessa sokea tyttö on saanut näkönsä takaisin ja näkee auttajansa ensi kertaa...
Chaplin otti mittaa historian kanssa. Nykyaika (1936) oli koomikon näkemys teollisesta yhteiskunnasta ja suuresta lamasta. Chaplin esiintyi yhä ilman vuorosanoja, ja Paulette Goddardista kulkuri löysi itselleen kumppanin, joka seurasi häntä taivaanrantaan asti.
Toisen maailmansodan jo alettua valmistuneen Diktaattorin (1940) perustana oli Chaplinin ja Hitlerin yhdennäköisyys. Se ”ei olisi ollut mahdollinen, ellei Chaplin olisi ollut vakuuttunut, että kulkurin myytti oli Hitlerin myyttiä voimakkaampi, että kulkuri imisi veren kaksoisolennostaan ja jättäisi tästä jäljelle vain tyhjän kuoren” (André Bazin).
Vastakohtaisuudet olivat kohdanneet Chaplinin hahmossa alusta alkaen: vainottu muukalainen ja säälimätön julmuri. Ritari Siniparrassa (1947) Chaplin loi toisen suuren tyrannihahmonsa, herra Verdoux’n, joka murhaa elättääkseen perhettään. Musta komedia oli aikaansa edellä.
Kylmän sodan alettua Chaplin savustettiin Yhdysvalloista. Hänen viimeinen amerikkalainen elokuvansa Parrasvalot (1952) oli jo taiteilijan testamentti. Iäkäs klovni auttaa nuorta tanssijatarta (Claire Bloom) löytämään uskon elämään ja taiteeseen.
Chaplinin ensimmäinen eurooppalainen elokuva Kuningas New Yorkissa (1957) oli tilitys Yhdysvaltain tilanteesta. Syrjäytetystä kuninkaasta yritetään tehdä plastiikkakirurgian keinoin mediakelpoista tv-tähteä USA:ssa, ja lopulta hän pakenee kommunistivainojen villitsemästä maasta.
AA