Carte blanche à Kanerva Cederström

Varhaisnuoruuteni kului elokuvateattereissa ja Valion baareissa.  Aloitin 13-vuotiaana elämäni elokuvissa. Mahdollisuudet siihen olivat 1960-luvun Helsingissä huikeat: teinien elokuvakerhon Hetekin ja pienten elokuvateattereiden tarjonnan rinnalla varsinainen elokuvakouluni oli Elokuva-arkisto, jonne sujahdin pitkänä tyttönä jo kauan ennen ”laillista” ikää…

Vietin siis suuren osan tuota murroksen ja ahdistuksen aikaa pimeissä saleissa illasta toiseen, usein kolmen, jollei neljänkin näytöksen verran. Tuossa iässä en onneksi osannut vielä valita, vaan ahmin kaiken mahdollisen, mikä ohjelmistoon tuli. Aikakausi vaan sattui olemaan Uuden Aallon, uuden elokuvan yleensäkin kulta-aikaa, jota täydensivät Arkiston elokuvahistorian helmet, ja niin elokuvasivistykseni karttui kuin luonnostaan.

Olen valinnut carte blanche -sarjaani elokuvia, jotka tuolloin näin – ne ovat tässä vähän samanlaisessa sattumanvaraisessa seurassa keskenään kuin aikoinaankin. Niitä ei ainakaan yhdistä mikään genre tai muu luokittelu, sillä onnellista oli se aika, jolloin elokuvaan mennessä en ajatellut, oliko elokuva ”fikkari, dokkari vai kokkari”.

Elokuvia on vain 13 ja ne on kaikki valittu Elokuva-arkiston ohjelmistosta vv. 1963-79. Koska Kavalla on tänä syksynä eri sarjoissa Tati ja Visconti, ei näitä epäjumaliani tähän sarjaan valittu. Niistä minun on tässä mainittava erikseen kuitenkin Jacques Tatin Enoni on toista maata, josta nimenomaisesta elokuvasta Coronassa Helsingin Mannerheimintien varrella koko elokuvahulluudeksikin nimitetty elämäntaipaleeni alkoi, sekä Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä, josta traaginen ymmärrykseni rakkaudesta ja kuolemasta alkoi. Robert Bressonin Mouchette ja Balthazar (1966) kasvattivat minusta naisen ja eläimen kärsimyksen ja oikeuksien ymmärtäjän.

Osaa näistä elokuvista yhdistää ihmisen, Toisen, kohtaaminen itsenään tai itseään esittävänä, osassa taas fantasian, huumorin ja runouden vapauden tulkkina. Niiden välillä en ole katsonut koskaan olevan tarpeen valita.

Pummi (1961), Pier Paolo Pasolinin ensimmäinen elokuva, on pyhitetty laitakaupungin pojille ja heidän rohkeille äideilleen, sivullisille, joiden kiihkeä elämä uhmaa köyhyyttä.

Polttouunien aika (1968), Fernando Solanasin kiihkeä, taisteleva, radikaali manifesti Latinalaisen Amerikan sortoa vastaan, anti-imperialistinen fresko, joka järkytti ja herätti meidät pysyvästi uinuvassa Helsingissä.

Finis Terrae (1928), Jean Epsteinin, kokeilijan, elokuvarunoilijan ja elokuva-ajattelijan aistivoimainen kuvaus ihmisistä Bretagnen rannikon ankarissa oloissa; tavallisten kalastajaperheiden elokuvassaoleminen on vavahduttavaa.

Seine kohtaa Pariisin (1957), Joris Ivensin, elokuvarunouden ja yhteiskunnallisen elokuvan pioneerin rakkaudentunnustus Pariisille(ni).

Asfalttiviidakko (1950), John Huston, film noirin hiottu, realistinen, lähes dokumentaarinen kuvaus ryöstöstä ja kaupungista.

Ihmispyramidi (1958), Jean Rouchin, etnofiktion isän ”sosiologinen” näytelty dokumentaari afrikkalaisten ja eurooppalaisten opiskelijoiden suhteiden kehittymisestä – pääosissa opiskelijat ja sivuosassa Rouch itse. 

Wagonmaster – aavikon sankari (1950), John Fordin lännenelokuvista runollisimpia, minulle aikoinaan hänen tärkeimpänsä (eikä siinä näyttele John Wayne!) – mormonipionieerien matka kohti Lännen lupauksia.

Yksin (1931) - Kozintsevin-Traubergin elokuva neuvostovallan alkuajoista, hämmästyttävän vapaa elokuvalliselta  muodoltaan ja ajatuksiltaan naisopettajan taistelusta sekä neuvostovallan, kulakkien vallan että primitivismin kahleita vastaan. Sukua Lapsuin ja Lehmuskallion fiktiivisille elokuville…

Shakkikuume (1925), Vsevolod Pudovkinin mestarillinen ja hulvaton komedia shakkihulluista Moskovassa...

Filmihullu (1932), Harold Lloyd pääsi Hollywoodiin ja se riitti hyvin minulle.

Herra Pää (1960), puolalaisen animaation ja absurdin mestarin Jan Lenican yksi kolmesta elokuvasta, jotka jättivät pysyvät jäljet elokuvanäkemykseeni  elokuvateatteri Scalassa Esplanadilla 15-vuotiaana.

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953), Kenji Mizoguchi, järkyttävin kohtaamiseni Japanin traagisen elokuvarunouden kanssa, ihmisen alistumisen ja hänen sielunsa kaipuun ristiriita.

Stroszek – Bruno S:n tarina (1977), Werner Herzogin elokuvista rakkain, ”pienin”, vaikka sen protagonistijoukko lähteekin Amerikan maalle onnea etsimään…

Kanerva Cederström