Alain Resnais'n sarja jatkuu klassikoilla
Alain Resnais (s. 1922) on aina ollut aikansa historian tulkki. Samalla hän on tunkeutunut ihmisestä purkautuviin muistin, torjunnan, kaipuun ja kuoleman kerrostumiin.
Omien sanojensa mukaan Resnais viskaa henkilönsä biljardikuulien tapaan liikkeelle ja katsoo mitä kaaoksesta syntyy. Kohtaamisen hetki on hänelle ainoa olemassa oleva aika. Musiikki on erottamaton osa Resnais’n elokuvien rakennetta, ja hän vaatii tiettyä musikaalisuutta myös elokuviensa tekstiltä, jopa näyttelijöiden ääniltä.
Resnais on seurannut teatteria lapsuudestaan asti, mutta hänen innoituksensa lähteitä ovat yhtä hyvin sarjakuvat tai kioskikirjallisuus. Hänen ympärilleen on muodostunut eräänlainen ”ateljee”, johon on jo vuosikymmeniä kuulunut esim. lavastaja Jacques Saulnier sekä näyttelijöistä Sabine Azéma, Pierre Arditi ja André Dussollier.
Alain Resnais aloitti uransa 1940-luvulla lyhytelokuvilla. Van Gogh (1948) ja Gauguin (1950) lähestyvät maineikkaita maalareita pelkästään heidän teoksiaan kuvaamalla. Guernican (1950) lähtökohtana on Picasson kuuluisa maalaus – ja Resnais’n kommentti: ”Guernica tuntui meistä ensimmäisenä ilmentävän sitä hävityshalua, joka tuhoaa vain tuhoamisen ilosta – tehdäkseen kokeita ihmismateriaalilla.”
Koko maailman muisti (1956) on resnaismainen vierailu Ranskan valtaisassa Kansalliskirjastossa. Les Statues meurent aussi (1953) syntyi yhdessä Chris Markerin kanssa afrikkalaisten intellektuellien lehden Présence africainen tilauksesta. Sen radikaali asenne afrikkalaisen taiteen kohtaloon ja kolonialismiin aiheutti elokuvalle useiden vuosien esityskiellon.
Yö ja usva (1956) puolestaan nostaa hellittämättä esille yksilön vastuun keskitysleireistä ja niiden ahdistavan muiston loputtoman ajankohtaisuuden. Tekstin tekijänä oli keskitysleiriltä selviytynyt kirjailija Jean Cayrol.
Kun Resnais’n ensimmäinen pitkä fiktio Hiroshima, rakastettuni (1959) esitettiin kilpailusarjan ulkopuolella Cannesin elokuvajuhlilla, Ranskan uusi aalto oli juuri kaikkien huulilla. Resnais’lla itsellään oli ”osallistuvan” elokuvantekijän maine, ja häneltä oli alun perin tilattu elokuva atomipommista.
Lopputulos on kuitenkin täysin ajaton, yksi Resnais’lle tärkeän Orfeus-myytin muunnelmista (sukua hänen ihailemalleen Jean Cocteaun Orfeukselle). Resnais ja käsikirjoittajana toiminut Marguerite Duras soivat hienosti yhteen käsitellessään ”kaiken tuskan yhteismitattomuutta”.
Viime vuonna Marienbadissa (1961) oli ensimmäistä omaa elokuvaansa valmistelevan kirjailija Alain Robbe-Grillet’n ja Resnais’n yhteistyö, joka on sittemmin hedelmöittänyt lukuisia muita tekijöitä (Bergman, Fellini, Altman, Duras, Varda, Rivette…). Resnais itse on todennut siitä: ”Tämän elokuvan avulla yritin ensi kertaa lähestyä, vaikkakin vielä karkeasti ja primitiivisesti, ajatusta ja sen mekanismia.”
Muriel (1963) on Resnais’n hienoimpia teoksia, mutta myös ainoita suuria ranskalaisia elokuvia, joissa näkyy Algerian sodan nuorta sukupolvea ja koko yhteiskuntaa vammauttava vaikutus. Vanhemman sukupolven – jota Delphine Seyrigin esittämä antiikkikauppias edustaa – elämää puolestaan säätelevät yhä toisen maailmansodan tapahtumat.
Sota on loppunut -elokuvan (1966) käsikirjoittajana oli kirjailija Jorge Semprun, joka kuvasi vain hienoisesti peitellen omia vaiheitaan Espanjan kommunistisen puolueen salaisena jäsenenä. Teos kuuluu poliittisen elokuvan parhaisiin ja on myös ihmiskuvauksena Resnais’n kiintoisimpia.
Rakastan sinua, rakastan sinua valmistui huhtikuussa 1968 ja jäi positiivisista arvosteluista huolimatta toukokuun 1968 tapahtumavyöryn jalkoihin. Tässä tieteiselokuvassa liikutaan Resnais’lle tärkeiden sarjakuvien alueella, mutta kyseessä on myös uusi variaatio Orfeus-myytistä.
Providence (1976) on rakenteeltaan yksi Resnais’n mestarillisimmista. Siinä sukelletaan syvälle kuolemaa lähestyvän vanhan kirjailijan elämästään kehittelemään fiktioon mutta myös hänen luovan työnsä kerrostumiin.
Amerikan setä (1980) sai innoituksensa professori Laborit’n käyttäytymisteorioista. Resnais vain käsittelee niitä täysin omalla tavallaan, huumoriakaan unohtamatta. Se on myös Resnais’n elokuvista kaikkein fyysisin ja verevin.
L’Amour à mort (1984) on outo ja väkevä tarina kuolemaan vievästä, kuolemankin voittavasta rakkaudesta. Jälleen liittymäkohta Orfeus-myyttiin, mutta myös kaikille kansoille tuttuihin kuolemalegendoihin.
Henry Bernsteinin näytelmän filmatisointi Mélo (1986) on tarina, jossa onnea, rakkautta ja ystävyyttä uurtavat ja muuntavat valheet, puolitotuudet ja sanojen alle vaivihkaa kätketyt totuudet.
Tuttu laulu (1997) sai aikoinaan Ranskassa César-palkintojen vyöryn. Resnais’n itsensä mukaan se on kunnianosoitus Dennis Potterille, mutta yhtä hyvin se on kunnianosoitus hänen hellimilleen populaarikulttuurin muodoille: musikaaleille ja menestysiskelmille.
Cœurs (2006) perustuu Resnais’n ihaileman englantilaisen kirjailijan Alan Ayckbournin näytelmään, mutta tapahtumat sijoittuvat pariisilaiskortteliin, keskelle vimmaista uudisrakentamista. Jatkuvassa lumisateessa kuuden henkilön kohtalot risteävät ilman ainuttakaan todellista kohtaamista.
Les Herbes folles (2009) on Resnais’n toistaiseksi viimeisin elokuva – ja yllättyneiden arvioiden mukaan myös hänen leikkisin ja rohkein teoksensa vuosikausiin. Luottonäyttelijä André Dussollier’lla on siinä koko Resnais-uransa huikein rooli.
Satu Laaksonen